Kotkien kutsuhuudot

Elämä pitää taas nöyränä. Huomaan sen joka kerta kielten opiskeluissa, kun ääntämistä korjataan kerta toisensa perään, ja kun tuntuu että uudet sanat eivät jää millään mieleen. Vuoden 2002 jälkeen en ole mongolin kieltä juurikaan käyttänyt, joten pieni kertaus ja uudenkin opiskelu lähinnä keskustelun muodossa on paikallaan. Vanhastaan opitusta osan olen unohtanut vuosien aikana, mutta lohdullista on ollut huomata kielen palautuvan ja uutta sanastoakin olen oppinut. Kolme tuntia aamuisin neljä kertaa viikossa tuottaa siis tulosta. Kuullun ymmärtäminen on tietysti puhumista huomattavasti helpompaa. Opettajista monet ovat uusia, niin kuin kielikoulukin, mutta vanhastaan tuttuja opettajiakin olemme tavanneet.

Kuvassa vieressäni istuvan Altaan kanssa tankkasin mongolin kielen saloja jo vuonna 1999. Osa vanhoista opettajistamme on muuttanut Amerikkaan, mihin monien mongolien mieli täällä halajaa "paremman elämän perään.". 

Kotkien käyttö metsästyksessä on suosittua Mongoliassa varsinkin maan länsiosan kazakkien keskuudessa, ja Ulaanbaatarin lähistöllä vuorenrinteellä pidettiin keväiset kotkafestivaalit. Kotkametsästäjät olivat tulleet Bayan Ulgiista, maan länsiosasta. Kotkat laskettiin vapaaksi, ja niiden tehtävänä oli lentää alempana mäen alla seisovan kouluttajansa luo tämän kutsuessa lintua tietynlaisella kutsuhuudolla. Ilmeisesti kilpailussa linnun nopeus ratkaisee. Nuolien ampuminen maaliin ratsailta hevosten selästä oli myös yksi ohjelmanumeroista.

Ohjelmassa oli myös perinteinen "naudan luiden rikkominen."  Miehet kokeilivat lavalla onneaan ja taitoaan lajissa, jonka arvelisin perustuvan  enemmän tekniikkaan kuin voimaan. Kilpailussa oli katkottavana sekä lyhyitä että pitkiä luita, ja joiltakin  luiden katkaisu sujui hyvinkin  nopeasti. Yrittää sai kaksi kertaa. Osalla näytti homma sattuvan käsiin, kun he koettivat iskeä kovia luita poikki rystysillä tai nyrkillä. Tuttavani tiesi kertoa, että tekniikkaan tarvitaan "harmoniaa." Kilpailija sai itse valita ohjelman juontajan kädestä luun katkaistavakseen, ja mietin kuinka paljon luissa on eroa riippuen siitä, onko eläin nuori vai vanha. Hommaa kannattanee kuitenkin harjoitella ennen lavalle nousemista, eikä lavalla  muutenkaan näkynyt naisia luita kalistelemassa. Ilmeisestikin tämä on miesten laji. Taitavan luunkatkojan  sanotaan saavan itselleen vaimon kuluvan vuoden aikana, ja potentiaaliset ehdokkat yleisön joukossa ehkä katselevat kilpailijoita sillä silmällä.

Perheet olivat festivaalipaikalla lasten kanssa ja talvinen kamelinratsastus oli monille ohjelmanumero. Päivän aikana lumisten vuoren rinteitä alas viilettivät myös lukuisat ratittomat kelkat ja pulkat, joten rinteessä kävellessä kannatti pitää varansa. Ohjausta ei juurikaan mäenlaskuvälineissä ole, ja vauhti  kiihtyy pitkässä rinteessä melkoisen kovaksi. Kunnon rysähdyksessä saattaisi napsahtaa siinäkin muutama sääriluu.

Olimme paikalla kahden "kaupunkilaisen" mongolituttavamme kanssa, ja 18 asteen pakkasessa seisoskellessa pakkanen hiipi kaikilla luihin ja ytimiin kerrospukeutumisesta huolimatta.  Välillä kävimme lämmittelemässä suuressa jurtassa, mihin yleisöä varten oli varattu ruokaa ja ohjelmaa mm. kurkkulaulun ja perinteisen musisoinnin muodossa. Monet mongolit tosin olivat ulkona pakkasessa ilman hattua ja paljain käsin, ja painiringissä painivien nuorten miesten puserotkin näkyivät nousevan jättäen selät paljaiksi. Se ei näyttänyt tahtia kuitenkaan haittaavan.

Viikonloppuna kävimme katsomassa myös mongolialaista balettinäytöstä, joka hyvin vapaasti suomennettuna on "Tarina murheellisilta vuorilta." (Olsiin gorvan tolgoi). Tarinalla oli traaginen loppu, siitä nimi. Koska emme tarinaa entuudestaan tunteneet, jännitystä riitti aivan esityksen loppuminuuteille saakka.