Juna pohjoiseen

Kun mongoli sanoo lähtevänsä etelään, hän menee Kiinaan. Pohjoiseen menijä taas Venäjälle.  Jules Vernen Tsaarin Kuriiri -kirja (1876) Michael Strogoffin Venäjän seikkailuista sytytti Siperian kipinän, ja juhannuksena hyppäsimme Royn kanssa reppuinemme pohjoiseen menevään junaan. Päämääränämme oli Irkutsk, kuten Strogoffillakin, kun hän kirjassa taisteli tiensä ohi tataarijoukkojen tsaarin salaisena viestinviejänä Siperian aroilla. "Vapaaehtoisesti lähdette Siperiaan", kommentoivat tuttavat.

Ulaanbaatarista juna vei mukavasti 23 tuntia Irkutskiin. Samovaarissa riitti teetä, ja maisemat vaihtuivat Mongolian aroista metsäiseksi ylängöksi pohjoista kohti mennessä. Lampaat ja vuohet katosivat maisemasta, ja tilalle tulivat vapaana käyskentelevät luomulehmät. Kunnon reissussa on kunnon eväät: pysähdyksiä väliasemilla oli sen verran, että nopeasti toimittaen Roy ehti hakemaan Baikalin savukalaa matkaevääksi.

"Tuulettuvat ne koivikot muuallakin kuin Karjalassa", ajattelin kun Baikal -järvi ilmestyi näkyviin koivujen reunustamine rantoineen etelästä päin tultaessa. Täydelliset juhannusmaisemat! Kylät puisine aitauksineen toivat hyvinkin mieleen suomalaisen maaseudun joitakin vuosikymmeniä sitten. Talojen pihat olivat hyvin täyteen rakennettuja; oli halkopinoa, kasvimaata, kasvihuonetta, moottoripyörää, venäläistä jeeppiä, sementtimyllyä ja pömpeliä jos jonkinlaista.

Irkutskin kaupunki Angara -joen rannalla on siisti ja todella vihreä - varsinkin kun tulemme Mongoliasta, missä puun istutuksessa olisi vielä niin paljon parannettavaa. Kaupungissa on selkeästi suurkaupunkimainen leima leveine bulevardeineen, vanhat ja koristeeelliset puutalot sekä kauniit katedraalit kruunaavat katukuvan. Marx -hotellissa kaikki toimi niin kuin pitääkin ja aamupalaakin tuli tuplaten. Mongolian nuori sukupolvi ei tosin ole Venäjän matkailusta kiinnostunut. He opiskelevat englantia ja lähtevät mielummin kohti länttä tai etelää. Amerikka on heille se luvattu maa. 

Irkutskista matkamme jatkui Baikal -järven länsipuolen rantaan ja sieltä lautalla Olchonin saarelle. Järvi oli rasvatyyni, mutta seitsenmetrisiksi saattavat aallot kuulemma äityä pahalle päälle sattuessaan.  Baikalin alueella asuu venäläisten lisäksi myös virallinen burjattivähemmistö. Burjattien kieli on saman tyyppistä kuin mongoli, ja shamanismi sekä Tiibetin buddhalaisuus näkyvät selkeästi arjessa ja katukuvassa.

Myös Olchonin saari on burjattien asuttamaa shamanistista aluetta - mutta siellä on myös ortodoksikirkko. Kuten Mongoliassakin, toteemimaiset paalut koristellaan silkkiliinoilla, ja hengille jätetään kolikoita ja maitoa teiden varsilla ja uhripaikoilla. Suuria ortodoksiristejä on silloin tällöin näkyvillä paikoilla teiden varsilla shamanistien toteemien tapaan - sillä kirkko ilmeisesti haluaa osoittaa, että heilläkin on jalansijansa Siperiassa.

Olchonin saaren pohjoisosan tiet eivät kunnollaan säväyttäneet, mutta venäläisellä UAZzilla - joita burganeiksi Mongoliassa kutsutaan - matka sujui hyvin. Maisemat sen sijaan pistivät pyörryksiin jyrkillä, punaisen jäkälän koristamilla kallioillaan ja jylhällä kauneudellaan. Vesi oli kylmää ja kirkasta - onhan Baikalin syvin kohta yli 1600 metriä ja on järvellä pituuttakin yli 650 kilometriä. Opimme että Baikalissa on 20% maailman makean veden varoista.

Musta UAZ ahmi kilometrejä ja me pölyä, mutta kuljettajamme Alexander pistikin piakkoin maukkaat kalasopat ja maitoteet pöytään luonnon helmassa. Ville Haapasalosta tuli puhetta soppaa maistellessa, ja kuljettaja kertoi nähneensä Villen Venäjän televisiossa.

Päivälämpötilat kapusivat kolmeenkymmeneen, mutta järven rannalla oli kymmenisen astetta sisämaata viileämpää. Savustettu omol -kala sekä borssi maistuivat ja puusaunassa kävimme kuten on naapurissakin maan tapa. Venäläiset kyllä osaavat saunan lämmityksen ja ruuanlaiton. Sopivassa tilanteessa otimme puheeksi taannoisen saunomiskilpailun Suomessa. Sen, missä eestiläinen vei voiton, kun suomalainen kannettiin ulos sairaalaan ja venäläinen hautausmaalle. Liekö se ollut syynä, että muita saunojia ei illalle ilmaantunut.

Juna Irkutskista Ulan-Udeen, järven itäpuolelle lonksutteli yhdeksän tuntia. Yöjunasta ei maisemia juurikaan näkynyt, vaikka olinkin asettautunut punkalleni pää ikkunaan päin. Yläpetille kiivennyt burjattimies kuului kuorsaavan,  ja junan kuljettaja ilmeisesti testaili jarruja aikansa kuluksi, sillä  meno oli nykivää. Baikalin länsipuoli on enemmän venäläistynyt, kun itäisen Transbaikalin alue taas on enemmän buddhalaisen vaikutuksen aluetta. Ortodoksisella Venäjällä ei ensimmäiseksi ajattele törmäävänsä buddhalaisiin temppeleihin, mutta niitäkin siellä siis on. Buddhalaisia on Venäjällä arvioiden mukaan noin 700,000 tai jopa 1,5 miljoonaa.

Suuressa maassa kaikki on suurta, ja Ulan-Uden kaupungin keskustaa hallitsee Leninin massiivinen, pää - yli 7-metrinen ja 42-tonnia painava pronssinen patsas, joka yhä tarkkailee jalustallaan kaupungin tapahtumia. Kaupunki muistuttaa Ulaan Baataria, mutta yleiskuva on siistimpi. Liikenne toimi sekä Irkutskissa että Ulan-Udessa kurinalaisesti, ja sitä Ulaanbaatarin jälkeen kovasti ihmettelimme, kun autot pysähtyivät suojatien kohdalla jalankulkijoita varten.  Nuori opiskelijapoika Ivan osasi historian ja paljon muutakin, ja toimi hyvänä oppaana kun ajoimme Turkaan, Baikalin rantaan.  Cherepakhassa liottelimme jalkojamme 52 -asteisissa kuumissa lähteissä - paikka tosin on parhaat päivänsä jo nähnyt ja uinuu sosialismin aikaista untaan. Turkassa sen sijaan rakennetaan kovasti uutta, sillä Baikalissa on paljon mahdollisuuksia.

Burjatteja asuu myös Kiinan puolella ja Mongolian pohjoisosassa, ja he ovat venäläisiltä oppineet puutalojen rakentamisen. Olivatpa talot sitten venäläisten tai burjattien, mutta jotkut niistä olivat todella kauniita ja koristeellisia - joskin monille tippa maalia ei olisi pahitteeksi.

Baikalin länsipuolella ja yleensäkin rajan takana jurttia näkyi hyvin vähän ja ne olivat lähes turismikäytössä. Ulan-Udesta hyppäsimme paluumatkalle Ulaanbaatariin bussiin. Vaaleanpunaisin verhoin sisustettu bussi oli mukava, ja rajamuodollisuudet veivät jonkun tunnin 13 tunnin matkasta. Passia kysyttiin laskujeni mukaan seitsemän kertaa. Tie Mongolian puolella oli  kuoppainen ja kapea liikenteen määrään nähden, mutta tien korjaussuunnitelma on kuulemma jo olemassa.

Reissu oli niin upea, että pistin kotonakin borssikeiton kiehumaan. Jokainen reissu opettaa jotain, ja tästä matkasta opin, että Siperiassa mukavia ihmisiä, kaunista luontoa ja upeaa matkailua. Hyttysiä ei tällä kertaa näkynyt, ei turistilaumoja eikä kyllä porojakaan, vaikka viimeksi mainittuja  esimerkiksi tuvalaisilla (tofa)  siellä kyllä on. Heinäkuussa Baikalin kansoittavat kuulemma moskovalaiset, mutta olimme ajoissa liikkeellä. Talvinen Baikal -kokemus jäi vielä kaivertamaan mieltä ... jospa Siperiassa on sittenkin lunta.